Kettu on ollut yksi suosikkieläimistäni jo pitkään. Sen salaperäinen ja leikkisä katse sekä utelias luonne kiehtovat. Ketun oranssi turkki valkoisine yksityiskohtineen on myös todella kaunis katsella, ja toisaalta ketun jolkottelua ja puuhastelua on erittäin mukava seurata. Siten kettu onkin harvinaisen valokuvauksellinen eläin – jos vain sellaisen sattuu kohtaamaan kamera kuvausvalmiina.
Olen törmännyt kettuun joitain kertoja Helsingissä ja Espoossa urbaanissa ympäristössä, mutta en ole onnistunut kohtaamaan kettuja metsä- ja luontokuvausreissuillani, vaikka kovasti olenkin yrittänyt tutkia missä niitä mahdollisesti lymyilisi. Siksi olinkin innoissani kun aloin löytää ketun jättämiä raatoja kotipihallamme – voisin vihdoinkin kohdata yhden suosikkieläimistäni, ja vieläpä omalla kotipihallamme!
Kotipihallamme vierailleen ketun (tai kettujen) seurauksena pihaamme on koristanut milloin luita myöten kaluttu cityjäniksen raato tai linnun jäänteet, eli lähinnä kasa sulkia. Minua onkin suorastaan ketuttanut, että en ole saanut pihallamme vieraillutta kettua silmieni eteen ja siten päässyt tutkailemaan tuon tuuheahäntäisen repolaisen touhuja. Tai mikä olisi ollut vielä parempaa, saanut sitä kiinni verekseltään cityjäniskannan pienentämispuuhissa (tätä vastaan minulla ei muuten ole mitään, vaan päinvastoin annan pisteet ketulle jatkuvasti kasvavan kannan vähentämisyrityksille). Niinpä aloin tutkia, minne näitä raatoja ilmaantui ja mihin aikaan.
Jäniksiä ja pupuja riesaksi asti
Niin, raatoja, ja etenkin cityjäniksen sellaisia. Pihammehan olisi oiva paikka metsästää cityjäniksiä ja niiden suurempikokoisia sukulaisia, metsäjäniksiä, sillä pihallamme vilisee näitä molempia. Pieniä ja vähän isompiakin söpö- ja nöpöneniä, jotka tekevät parhaansa tuhotakseen istutuksemme ja kasvimme.
Tyttäremme tykkää niitä kyllä katsella ja myönnettäköön, että kyllä jänisten puuhastelu ja auringossa köllöttely on myös minusta hauskaa katsottavaa – niin kuin kaikki luonnon toiminnan tarkkailu. Ja kyllähän minä ymmärrän, että jänisten ja pupujenkin täytyy syödä elääkseen. Yhteiseloon on siten cityjänisten täyttämässä Lystimäessä vain totuttava, ellei kotipihoillamme vaeltava kettu sitten tuo jänispopulaatioon merkittävää muutosta.
Kauan odotettu ketun kohtaaminen kameran kanssa
Onneni kääntyi viimein elokuussa, jolloin aloin saada näköhavaintoja pihallamme vierailleesta ketusta. Muutaman viikon sisällä kettu tallusteli pihamme läpi suht samoihin aikoihin osana aamulenkkiään. Ensimmäisen näköhavainnon jälkeen tajusin ottaa kameran työpöydälle ja toisen näköhavainnon jälkeen tajusin virittää kameran asetukset sellaisiksi, jotta kuvassa näkyisi muutakin kuin mustaa taustaa.
Ja vihdoin minuakin onnisti! Valaistus, virkeystila, kameran asetukset ja ketun aamulenkki sattuivat osumaan kohdalleen ja sain kuin sainkin ikuistettua kotipihamme kanikannan pienentäjän kamerani muistikortille.
Tälläkään kertaa kettu ei jäänyt poseeraamaan, vaan oli selvästi kauttakulkumatkalla. Mutta minä jäin hihkumaan onnesta, sillä olin kohdannut taas yhden suosikkieläimistäni ja saanut sen ikuistettua kamerallani.
Lähiluonnon tarkkailu tauottaa tiivistä työpäivää
Näin korona-aikaan, kun työt hoituvat kätevästi kotikonttorilta, on lähiluonnon tarkkailusta tullut mukava viihdyke arkeen ja lyhyt luonnon tutkailuhetki tauottaa mukavasti tiivistä työpäivää.
Jos jänikset, oravat ja kettu ovat viihdyttäneet ja rytmittäneet päiviäni, on myös kotipihamme lintukanta mukavan rikas ja tarkkailun arvoinen. Tavallisten varpusten ja tiaisten lisäksi ikkunasta voi seurailla myös käpytikan, lehtokertun, kottaraisten tai vaikka varpushaukkojen toimia.
Varsinkin haukkojen liitely on harvinaisen meditatiivista. Paikoin haukka eksyy myös pihallemme metsästyspuuhissa ja lentääkin melko läheltä kotiamme – on se myös kerran istunut muutaman metrin päässä aidan päällä. Näinä hetkinä hamuilen taas kameraani ja toivon maailman pysähtyvän edes hetkeksi, jotta saisin tuon kauniin linnun ikuistettua.
Lähiluonnon tarkkailuterveisin, Antti
Ajatusmatkalla 