Vesi on ihmeellinen elementti. Sen pehmeys ja samettisuus tuntuu hyvältä ja uidessa tai vedessä lilluessa mieli vapautuu huomaamattaan. Sukeltaessa veden sisäänkietova hiljaisuus tuntuu rentouttavalta ja samaan aikaan jotenkin luonnolliselta – ehkä se muistuttaa alitajuisesti ajasta äidin vatsassa ennen syntymää.
En ole näin aikuisena ja isäihmisenä kiinnittänyt veteen sen kummempaa huomiota kunnes aloitimme vauvauinnin tyttäremme kanssa. Tyttäreni uintikokeiluiden myötä aloin kiinnittää huomiota myös siihen miten hän veden kokee, eli mikä on luontaista reagointia ja mikä opittua vedessä ollessa.
Vauvauinti yllätti positiivisesti
En rehellisesti sanottuna tiennyt ennen tyttäreni syntymää, mitä vauvauinti pitää sisällään. Olen kyllä nähnyt kuvia sukeltavista vauvoista ja kuullut äiti- ja isäihmisten puhuvan vauvauinnista, mutta koska aihe ei ole koskettanut silloisen minäni elämää, on se jäänyt teemana etäiseksi.
Minulle tulikin yllätyksenä miten mukava konsepti vauvauinti on: puolen tunnin vauvauintisession aikana perhe voi pulikoida altaassa, harjoitella pärskyttelyä ja sukeltelua, lauleskella hauskoja uintilauluja ryhmässä sekä vahvistaa suhdettaan lapseensa. Kaikista mukavinta on ollut kokea, että vauvauinti ei ole minkään sortin suorittamista vaan vauvan ja vanhempien yhteistä aikaa, jolloin ympäröivän maailman stressilähteet katoavat huomaamattaan veden toimiessa rentoutuksen välittäjäaineena.
Aloitimme vauvauinnin viime vuoden elokuussa tyttäremme ollessa aika tarkkaan seitsemän kuukauden ikäinen. Ryhmässämme oli muutama hieman vanhempi ja nuorempi vauva keski-iän ollessa kuitenkin noin 7-8 kuukauden paikkeilla (vanhin vauva oli muutaman kuukauden vanhempi ja nuorin vauva aloitti vauvauinnin noin nelikuukautisena). Yhteensä meitä polskijoita on ollut jokainen kerta noin viiden-kuuden perheen verran.
Me halusimme vaimoni kanssa tarjota tyttärellemme kaksikielisen kielikylvyn – olemmehan ruotsin- ja suomenkielinen perhe – ja löysimme tällaisen mahdollisuuden Folkhälsanin vauvauinnista. Valinta osoittautui oikeaksi heti ensimmäisellä kerralla ja olemmekin havainneet vauvauinnin muodostuneen yhdeksi perheen viikoittaisista kohokohdista.
Ensimmäinen sukellus
Vaikka itse vauvauinti on ollut hauskaa yhteistä aikaa, on vauvauinnissa ollut yksi hetki, jolloin minua jännitti niin perhanasti. Kyseessä on tietysti tyttäreni ensimmäinen sukellus. Hetki, jolloin piti päästää omasta vauvasta irti ja antaa hänen yksinkertaisesti sulahtaa yksin veden syleilyyn. Tietysti vaimoni oli vastassa ja vauvauinnin ohjaaja valvoi tilannetta vakuuttaen että kaikki on OK, eikä mitään hätää ole. Mutta oudoltahan se tuntui, ajatus siitä että vauva osaisi automaattisesti estää veden täyttämästä keuhkoja ja hukkumasta. Ja silti, samaan aikaan tuntui, että tämähän on juuri niin luonnollinen tapa vauvalle joka on elänyt ensimmäiset yhdeksän kuukautta lapsiveden täyttämässä vatsassa.
Jahka ensimmäisistä tyttäreni sukelluksista selvittiin, aloin haaveilla sukeltamisen kuvaamisesta. Tämä haave on vielä toteuttamatta, sillä sukelluskerrat ovat hyvin lyhyitä ja toisaalta sukeltamisharjoitteluun tarvitaan sekä minua että vaimoani, joten kuvaaminen samanaikaisesti on kovin vaikeata. Tämä on kuitenkin toiveena tämän vuoden uintikaudelle, sillä jatkammehan mielellämme vauvauintia myös tyttäremme siirtyessä vauvavaiheesta taaperovaiheeseen.
Vauvauinnissa ei ole oikeaa tai väärää tapaa
Vauvauintikertojen myötä olen oppinut, että tyttäreni kyllä tykkää vedestä elementtinä, mutta toisinaan polskimista kiinnostavampaa on tarkkailla muita vauvoja ja heidän pulikoimistaan. Ehkä tyttäreni on perinyt isänsä tarkkailijaluonteen, tai sitten uintikerrat sattuvat unirytmin osalta huonoon väliin, sillä kotona kylpyhetkillä vesi roiskuu kuin sadettimesta konsanaan.
Onneksi vauvauinnissa jokainen vauva saa nauttia vedestä juuri sillä tavalla kuin haluaa, eikä oikeata tai väärää tapaa saati suorittamista ole – tämän takia vauvauinti varmaankin tuntuu myös isäihmisenä mukavalta vaihtelulta suorituskeskeisessä maailmassa seikkaillessa.
Vauvauintiterveisin, Antti
