En muista viimeisistä kuukausista paljoakaan. Syynä ei ole alkava muistisairaus tai joku aivoja pyyhkivä toimenpide – ei edes paluu töihin kesäloman jälkeen – vaan syy muistini haparuuteen löytyy isäelämäni viimeisimmistä kuukausista ja niiden keskiössä olevasta tyttärestäni. Viimeisien kuukausien aikana univelkaa oli ehtinyt kertynyt sen verran paljon, että perheen yhteisen unirytmin löytämiselle piti tehdä jotain.
Aloitimme reilut kaksi viikkoa sitten tyttärellemme unikoulun, tavoitteenamme saada hänet nukkumaan yönsä ilman heräämisiä omassa huoneessaan ja sängyssään. Siinä missä tyttäreni itse asiassa onnistui loistavasti (eli on nukkunut yönsä iloisesti tuhisten ilman herätyksiä) minä sen sijaan tarvon väsymyksen upottavassa suossa. Liekö syynä sitten aivojeni tottuminen yöheräämisiin ja niistä kiinni pitämiseen vai ovatko kepeät yöt osa isäelämän uutta arkea, sillä välillä tuntuu siltä kuin harhailisin päivän läpi tajuamatta mitä oikeastaan olen tehnyt.
Kuinka Tassu-unikoulu toimii?
Pohdimme vaimoni kanssa unikouluvaihtoehtoja kesälomallamme, sillä halusimme opettaa tyttäremme pois meitä vanhempia ja häntä itseään kuormittavista yöheräämisistä ja -syötöistä. Päädyimme eri vaihtoehdoista Tassu-unikouluun, sillä se tuntui metodina helpoimmalta ja humaaneimmalta: Tassu-unikoulussa vauva oppisi uuden unirytmin parhaimmillaan muutamassa päivässä, eikä siitä jäisi traumoja vauvalle (vanhempien traumoista ei muuten ollut mitään mainintaa).
Halusimme myös aloittaa unikoulun heti mökiltä palatessamme ja kesäloman päättyessä, joilloin tyttäremme oppisi heti oman huoneen käyttöön. Pitkän mökkeilykauden jälkeen sängyn ja huoneen vaihto tuntui loogiselta ajatukselta – ja niin se taisi ollakin, sillä tyttäremme on siitä lähtien nukkunut omassa sängyssään.
Tassu-unikoulussa ajatuksena on laittaa vauva sänkyynsä puoliunisena ja saada hänet nukahtamaan sinne itse. Mahdollista vastustelua (itkua, huutoa, kiljuntaa, potkimista jne.) sitten kuunnellaan tovi ja jos vauva ei rauhoitu, mennään paikalle ja silitetään tuntuvin liikkein hartioista, selästä ja pepusta kunnes vauva rauhoittuu. Jos tämäkään ei tepsi niin sitten otetaan vauva syliin ja pyritään rauhoittamaan hänet läheisyyden avulla. Lasta ei saisi kuitenkaan päästää nukahtamaan syliin, vaan hänet pitäisi aina laskea takaisin sänkyynsä ennen nukahtamista. Päivä kerrallaan tyynnyttelyn pitäisi vähentyä ja elämänlaadun parantua.
Ja kuinka siinä sitten kävikään?
Kuulostaako edellä mainittu helpolta? No, sitä se ei ensimmäisten päivien aikana todellakaan ole! Kun luin Mannerheimin Lastensuojeluliiton sivujen ohjeet (tsekkaa MLL:n unikoulusivu tästä) ajattelin, että tämähän on insinöörimiehelle pala kakkua: sen kuin vain tassutellaan lapsi uneen ja sankarin tavoin nukutaan yö sikeästi ja iloisesti. Eihän se tietenkään niin mennyt…
Yritin tassuttelua ensimmäisenä yönä ja tietenkin tyttäreni osoitti minulle kuka on pomo: sänkyynlaskun jälkeen alkoi lähes heti sydäntäsärkevä itku, joka muuttui hiljalleen kiljunnaksi kuulostaen siltä kuin tytärtäni kidutettaisiin (siltä se varmaan hänestä tuntui). Tässä vaiheessa otin hänet syliini yrittäen seurata Tassu-unikoulun ohjeita. Mutta tästäpä se vauhti vain kiihtyi: itkeminen muuttui pian hysteeriseksi huutopotkuitkuksi ja johti tyttäreni puklaamiseen.
Tässä vaiheessa aikaa oli kai kulunut vartin verran, vaikka se tuntui kylläkin ikuisuudelta. Kun tilanne ei muuttunut mihinkään, vaimoni astui esille ja otti tilanteen haltuun. Väli-imetyksen jälkeen tyttäreni nukahti pitäen meidät kuitenkin hereillä useiden yöherätysten muodossa. Vaimoni päätti ottaa nukutukset hoidettavakseen ja ihme kyllä tulosta alkoi päättäväisen toiminnan ansiosta hiljalleen tulla.
Vihdoin kolmantena yönä se tapahtui: tyttäremme ei enää herännyt yön aikana, vaan nukkui aina aamukuuteen saakka. Vaikka en paljoa viime ajoista muista, niin muistan kuitenkin sen oudon ja surrealistisen voitontunteen, kun aamulla molemmat totesimme tyttäremme nukkuneen koko yön yhtä menoa – itsehän heräilimme ihan vain varmuuden vuoksi.
Tästä alkoi myös positiivinen putki, joka on kestänyt tähän päivää saakka, sillä yöheräämisiä ei ole tullut muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Nukahtaminen vie kyllä edelleen keskimäärin noin vartin verran, jonka aikana tyttäreni huoneesta kuuluu unensekainen hälinä ja sängyn potkiminen, mutta sen jälkeen on autuaan hiljaista noin aamuviiteen tai -kuuteen saakka.
Uneton Espoossa
Tuo hiljaisuus ei kylläkään tarkoita sitä, että minä nukkuisin kuin vauva. Jostain syystä aivoni haluavat minun heräävän useaan kertaan yössä, ihan vain varmistaakseni, että kotona on hiljaista ja kaikki nukkuvat. Väsymykseen tuntuvat auttavan lähinnä päiväunet, mutta niitähän ei kehtaa työpäivän aikana ottaa, joten väsymys seuraa työpäivän jälkeen aina kotiin asti.
Joinain unettomina öinä mietin, että onko tämä jonkinlaista luolamiesreaktiota, jossa aivoni pitävät minut puoliunessa, valmiudessa perhettä uhkaavan hypoteettisen vaaran varalta. Toisinaan taas ajattelen josko minullekin pitäisi kokeilla Tassu-unikoulua. Suostuisikohan vaimoni siihen? Täytyypä kysyä, sillä muuten uneton Espoossa jatkaa univelan kanssa painimista.
Unisin terveisin, Antti
P.S. Suosittelen muuten vahvasti tuota Tassu-unikoulua lapsen uniongelmien kanssa painiville vanhemmille. Olennaisimmat opit tuosta unikouluajasta oli pitää päämäärätietoisesti kiinni sovitusta (varsinkin ensimmäisinä öinä), panostaa vauvan vuorokausirytmiin (insinöörinä oli pakko tehdä Excel ja kirjata päivän toiminnat ylös) ja pitää hermot kurissa sekä mieli zen-tilassa. Näillä uskon meidän (siis vaimoni) onnistuneen unikoulutuksessa.
