Näin aluksi on heti pakko myöntää, että tyttäreni syntymä on ollut elämäni järisyttävin muutos – ja järisyttävällä tarkoitan järisyttävän upeaa ja hiuksia nostattavan ihanaa muutosta – sillä lähes päivittäin kohtaan uusia muuttujia, jotka rikkovat aikaisemmin määrittelemääni arkea ja sitä polynomista yhtälöä, jota kutsun elämäksi.
Tyttäreni syntymän jälkeen moni asia on muuttunut (kerroin jo unettomista öistä ja vaipparumbasta ja toisaalta esim. muutoksista juhannuksen juhlintaan) mutta ehkä suurin muutos on ollut pääni sisällä ja siinä miten arvotan elämääni, kokemaani aikaa ja näkemiäni asioita.
Kerronpa yhden esimerkin elämästäni: jos ennen nautin työmatkoista ja niiden tuomasta mahdollisuudesta tutustua kohdemaahan, tyttäreni syntymän jälkeisenä aikana tuntuu, että jokainen työmatka varastaa yhteistä aikaa. Aikaa joka on ainutlaatuisen arvokasta. Aikaa, jona tyttäreni oppii uusia asioita ja luo syvempää suhdetta vanhempiinsa. Aikaa, jolloin voisin tukea vaimoani äidin raskaassa ja antoisassa roolissa – tukea arjessa, mutta myös jakaa yhteisiä kokemuksia ja iloita niistä hänen kanssaan.
Toisaalta, olen aina ollut koti-iltojen ystävä, mutta hamunnut aikaa omiin suosikkiasioihini ja harrastuksiini sekä erinäisiin projekteihin (tämä projektiasia taitaa olla miesihmisille tyypillinen piirre). Tässä uudessa elämänvaiheessa harrastukset ja projektit ovat jääneet taka-alalle ja koti-iltojen luonne on ”hieman” muuttunut aikaisemmasta.
Elämän keskipisteenä
Lapsesta tulee pian syntymän jälkeen vanhempiensa elämän keskipiste. Varsinkin ensikuukausien aikana vauva on täysin riippuvainen vanhemmistaan, mutta myös myöhempinä kuukausina (ja vuosina, mistä minua ovat kokeneemmat isäihmiset valistaneet) lapsi määrittelee perheen aikataulua huomaamattaan.
Näinhän se on minunkin tyttäreni osalta. Pieni pallero saa huomion pienellä äännähdykselläkin, vaikka nykyään osaankin jo omasta mielestäni jotenkin erottaa väsymyksen, nälän ja tylsistymisen vivahteita tavallisen höpötyksen seasta. Tässä vauvakeskeisessä elämässä on se kääntöpuoli, että oma vapaa-aika ja hyvinvoinnista huolehtiminen jäävät helposti sivurooliin.
Tämä muutos on fundamentaalisesti todella suuri eikä sitä ymmärrä ennen kuin sen itse kokee (lapsia on tietysti erilaisia niin kuin myös lapsenhoidollisia järjestelyitä). On tietysti täysin itsestä kiinni, miten elämänsä palikat haluaa järjestellä ja mihin oman aikansa panostaa. Enkä minä ole tässä saarnaamassa tai ohjeistamassa, vaan kertomassa omasta elämästäni ja ajatuksistani. Meillä jokaisella kun on oma arvomaailma ja prioriteettijärjestys.
Ensimmäisiä kokemuksia
Mitä yritän tällä postauksella kertoa? Kirjoitin näitä ajatuslastuja sattumoisin lentokentällä, kotimatkalla – tai tarkemminkin työmatkalla – Tukholmasta Helsinkiin, lentoni ollessa myöhässä puolitoista tuntia. Juuri nyt tyttäreni on reilut viisi kuukautta ja viimeisen kuukauden aikana hän on alkanut tarkkailla maailmaa aktiivisemmin ja sitä kautta myös luomaan kontaktia ja kommunikoimaan isänsä, eli minun, kanssa. Se on jotenkin samaan aikaan hellyttävää mutta myös äärimmäisen kiehtovaa, sillä tuntuu siltä kuin vasta nyt isä-tytärsuhteemme on alkanut muodostua kunnolla.
Viimeisten työmatkojen aikana on vahvistunut läsnäolon tärkeys kotona, sillä tyttäreni on iässä, jossa tulee paljon ns. ensimmäisiä kokemuksia, kuten ensimmäinen kierähdys (jota en päässyt todistamaan työmatkan takia), ensimmäiset ruokakokeilut, varpaiden maistaminen ensimmäistä kertaa, uusia äänteitä ja ilmaisukeinoja (kuten hassuja kiljahduksia) tai muuten vain uudenlaisia kommunikaatiotapoja. Jokainen näistä ensikokemuksista tuntuu samaan aikaan ihmeelliseltä ja toisaalta sellaiselta, jonka näkemistä ei olisi halunnut menettää. Pienen ihmisen kasvaminen ja kehittyminen on vaan niin käsittämättömän ihmeellistä!
Tämä kokemusten havainnoiminen on ehkä minulle se konkreettisin asia, joka paljastaa muutoksen sisimmässäni: tyttäreni on minulle niin tärkeä, että en haluaisi millään menettää hänen elämänsä käännekohtia. Siten olen yrittänyt uudelleenmäärittää elämäni prioriteetteja ja tyttäreni on noussut tuossa listassa kärkipaikalle.
Mutta palataanpa vielä tuohon muutokseen. Mikä minussa on oikein muuttunut vai onko muutos vain luonnollinen jatkumo osana elämää ja vanhemmuutta? Vanhemmuus on ollut minulle pitkään haave ja olen valmistellut itseäni siihen jo kauan. Siinä mielessä kaikki vanhemmuuden tuomat muutokset ovat toivottuja ja täysin odotettuja (vaikkakin välillä tuntuu kyllä rankalta).
Vaikka moni asia on muuttunut päivittäisessä arjessani ja pakottanut minut priorisoimaan sekä menojani että valintojani, niin onko minussa sittenkään tapahtunut mitään fundamentaalista muutosta? Ja onko muutos enemmänkin luonnollinen osa evoluution kehittämää vanhemmuuden kaavaa. Ehkä. En tiedä. Mutta sen tiedän, että isänä oleminen tuntuu vaan niin perhanan hyvältä, enkä haluaisi menettää enään yhtään ensikokemuksia tyttäreni elämästä!
Isäterveisin, Antti
P.S. Kesälomani alkaa tämän viikon päätteeksi, eli huomenna, joten tiedossa on vihdoinkin kunnolla aikaa perheen parissa ja hetkiä tyttäreni kanssa ilman kiirettä ja aikatauluhaasteita.
Ajatusmatkalla 