Lumi narisee vaelluskengän ja pitkospuun välissä astuessani eteenpäin talvisen suon läpi kulkevaa reittiä. Lumen narinaa sävyttää kirpakka pakkastuuli, joka ruoskii meitä marssimaan avoimen suon yli vitkastelematta. Pakko on kuitenkin pysähdellä ja ihailla maisemaa: ympärilläni aukeaa kilometrikaupalla ikiaikaista suota, joka on Torronsuon kansallispuiston keskeisin elementti.
Olemme hetki sitten saapuneet Kiljamon pysäköintialueelle, josta alkaa reilu kymmenen kilometrin rengasmainen reitti kansallispuiston läntisen suoalueen ympäri. Saamme patikoida kevyessä pakkaskelissä auringon juuri noustua, joten askeltaessamme eteenpäin horisontissa siintävä taivas luo sopivaa draamaa kauniiden värien muodossa.
Suon maaginen kutsu
Suomaisemassa on jotain maagista ja suomalaista. Suolla on oma tuoksu, äänimaisema ja se tuntuu harvinaisen elävältä – ikään kuin suo hengittäisi ja tarkkailisi ympäristöään muuta luontoa intensiivisemmin. Suo on toisaalta ollut kautta aikojen meille suomalaisille merkittävässä roolissa, alkaahan rakkaan kotimaamme nimikin suo-sanalla. Suolta on haettu ruokaa marjojen ja riistan muodossa tai luohittu malmia kaivostoiminnan kulta-aikana. Toisaalta moni parempaa elämää etsivä muutti hikeä ja verta säästelemättä soisen alueen viljelykelpoiseksi maaksi Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanin alkusanojen mukaisesti: ”Alussa olivat suo, kuokka ja Jussi”.
Minä pääsin viime viikonloppuna tutustumaan kansallispuistoistamme soisimpaan, eli Torronsuon kansallispuistoon, jossa ihaistuin suomaiseman taianomaiseen tunnelmaan aamuauringon siivilöityessä pilvien läpi ja hiljaisuuden muistuttaessa, kuinka tärkeätä on suunnata luonnon helmaan säännöllisin väliajoin.
Perinteikäs kansallispuisto
Torronsuon kansallispuisto on perustettu vuonna 1990 tavoitteena suojella Etelä-Suomen suurinta keidassuoaluetta. Kansallispuisto on pinta-alaltaan n. 30 neliökilometriä ja pituutta lähes luonnontilaisella suoalueella on toistakymmentä kilometriä. Alue on ollut suojelualuetta ennen kansallispuistostatusta, joten suo on ollut luonnontilaisena jo pitkän tovin.
Sijainti Kanta-Hämeessä, Tammelan kunnassa on sopivan keskeinen ja lähellä pääkaupunkiseutua, joten autolla huristelee Espoosta reilussa tunnissa. Autolla saavuimme myös minä sekä ystäväni Jari ja suuntasimme suoraan Forssa–Somero-tien varressa sijaitsevalle Kiljamon pysäköintialueelle, josta pääsimme näppärästi suoraan kansallispuiston patikointireiteille
Torronsuo ei ole ihan mikä tahansa suo myöskään historiansa puolesta. Sen alkuperä on ajoitettu yli 10 000 vuoden päähän, jolloin alueella olleen laajan järven matalimmat osat alkoivat kasvaa umpeen. Hitaasti maa kuivui ja turve alkoi kerrostua sekä soistua. Tänä päivänä Torronsuon kansallispuiston suo on Suomen syvimpien soiden joukossa, sen paksuimman kohdan ollessa yli 12 metriä.
Pitkospuita ja taianomaista tunnelmaa
Me aloitimme patikointimme aamuauringon aikaan, tavoitteenamme kiertää läntinen suoalue ympäri sekä havainnoida eri suotyyppejä. Koska sää oli pakkasen puolella, nukkui suo talviunta jäisenä ja hiljaisena. Kävely oli siten huomattavasti helpompaa verrattuna sulaan ja upottavaan ajankohtaan.
Onneksemme ajankohta oli myös harvinaisen hiljainen: saapuessamme Kiljamon pysäköintipaikalle kanssapatikoitsijoiden autoja oli vain muutama. Tämä oli luonnollisesti mukava juttu, sillä saimme nauttia Torronsuon reiteistä ilman minkäänlaisia häiriötekijöitä.
Valitsimme Kiljamosta suoalueen reunaa kiertävän ja myötäpäivää mukailevan reitin, joka hellikin meitä upeilla erämaamaisemanäkymillä ja yli kolmen kilometrin mittaisella pitkospuupolulla. Pistävä ja armoton tuuli ei sallinut pitkiä taukoja, sillä avoin suo ei tarjoa tuulensuojaa. Helpotusta seurasi kuitenkin vastaantulevan metsän muodossa ja pian saavuimme myös Härksaaren vanhalle louhokselle.
Louhokselta jatkoimme eteenpäin kohti Torroa, jonka lähistöllä sijaitsee laavu sekä näkötorni. Metsäreitti on merkitty keltaisilla huomioiväreillä (salmiakkikuvio) ja näkötornille löytääkin helposti. Siitä eteenpäin matka muuttuikin hieman haastavammaksi. Opasteet veivät meidät autojen käyttämälle hiekkatielle, jota pitkin kävely oli kovin tylsää. Reitti näytti jatkuvan tietä pitkin aina lähtöpisteelle saakka, joten päätimme ottaa suunnan metsän läpi ja kävellä suoraan suon syliin (tätä en muuten todellakaan suosittele kesäaikaan, sillä suo on petollisen upottava, mutta jäisenä reitti kelpaa hyvin). Löysimme onneksemme suoraan talvisin käytössä olevan hiihtoreitin varrelle, jota kulkemalla saimme taas nauttia hiljaisen suon rauhasta.
Muutaman kilometrin suolla käveltyämme bongasimme Kiljamon pysäköintialueelle vievän pitkospuureitin, jota pitkin pääsimme takaisin lähtöpisteeseemme.
Reitin kruunaava lintutorni
Säästimme patikointireissumme loppuun vierailun Kiljamon näkötornissa. Ja hyvä oli että säästimme, sillä sen verran mahtava näky tuo kolossaalinen torni oli maisemineen! Matkaa näkötornin huipulle on 94 porrasta ja huipulta avautuu näkymä, joka kattaa ympäri suota kymmenien kilometrien säteellä. Puiden latvojen yläpuolelta oli hyvä katsella minkälaisissa maastoissa edelliset tunnit olivat kuluneet ja saada hieman perspektiiviä suon laajuuteen.
Näihin lintuperspektiivin näkymiin oli hyvä lopettaa patikointireissumme, sillä mittariin oli tullut yhteensä 14 kilometriä ja reilut neljä tuntia patikointia. Kapusimme vielä tornista alas vienosti hymyillen ja suon taianomaista tunnelmaa muistellen. Viimeiset muutama sata metriä pysäköintialueelle sujuikin sukkelaan maisemia fiilistellen. Haikein mutta onnellisin mielin otimme suunnan kohti pääkaupunkiseudun hälinää ja sivilisaation ääniä.
Suopatikointiterveisin, Antti
