Parhaat kirjat ovat kuin viisaita neuvoja jakava ystävä. Niitä lukiessa harhailevat ajatukset pysähtyvät, keskittyneisyys tarkentuu sanojen muodostamiin oivalluksiin ja ympäröivä häly katoaa hiljalleen. Kirjan luoma ahaa-elämys saa hetkeksi katsomaan tyhjyyteen, kuin etsien sanoja, joilla muotoilla lukemansa viisaudet omaan ymmärrykseen.
Koin viimeksi tällaisen tunteen lukiessani Erling Kaggen kirjaa Hiljaisuus melun ja kiireen keskellä (löysin kyseisen kirjan Heinolan kaupunginkirjaston hienosta valikoimasta). Kirja sai minut pohtimaan vahvasti hiljaisuuden merkitystä ja tärkeyttä nykyajan aistiärsykkeistä rikkaassa yhteiskunnassa.
Kaggen kirja sisälsi niin paljon ajatushelmiä, että jouduin lukemaan sen läpi kahteen kertaa. Sen jälkeen lähdin pitkälle suppailuretkelle mökkijärven hiljaisimpiin kolkkiin kirkastamaan ajatuksiani.
Aaltojen riepoteltavana ajatukset kirkastuvat
Kagge – norjalainen tutkimusmatkailija, seikkailija ja kirjailija – kirjoitti viidenkymmen päivän yksinhiihtomatkallaan Etelänavalle, kuinka monotoniselta vaikuttanut valkoisuus ja totaalinen hiljaisuus muuttivat häntä: ”Kotona nautin vain isoista elämyksistä. Täällä opin arvostamaan pieniä iloja. Lumen värisävyjä. Tuulen tyyntymistä. Pilvimuodostelmia. Hiljaisuutta.” Pitkään jatkunut hiljaisuus sai hänet katsomaan ei vain ulkoista maailmaa vaan myös omaa sisäistä maailmaansa uusin silmin.
Minä koin oman hiljaisuushetkeni suppaillessa ihmisistä tyhjällä ja aaltojen valtaamalla mökkijärvellä. Pidin tauon tuulettomassa lahdenpoikamassa, jonne pääsy vaati todella kovassa sivuaallokossa melomista. Poukamaan päästessäni tajusin, että olin kovimman aallokon ajan ollut niin keskittyneenä melomiseen, etten muista kuulleeni veden saati tuulen ääntä. Mieleni oli ajatuksista tyhjä, fokuksen ollen vain hetkessä. SUP-laudalla maatessani näin mielessäni kuvan keskittyneestä minästä aaltojen riepottelemana hiljaisuuden säestäessä tuota hetkeä.



Tuo ajatus tuntui hienolta levätessäni suojaisassa poukamassa ja kuunnellessani tuulen huminaa puissa – mitään muita ääniä ei siinä paikassa kuullunutkaan, sivilisaation äänten ulkopuolella ollessani. Olisiko endorfiini saanut sen aikaa vai mikä, mutta hymyilin itsekseni siinä auringon paahtaessa ja mielen pyrkiessä hiljaisuuteen.
Luontokokemuksien kautta autuaaseen hiljaisuuteen
Palasin taas Kaggeen ja hänen mietintöihin hiljaisuudesta. Kagge puhuu yksilöllisestä hiljaisuudesta, hiljaisuudesta jonka jokainen luo itse. Hänen mukaansa sataprosenttinen keskittyminen luo hiljaisuuskuplan, jolloin elää siinä kuuluisassa hetkessä täysin – niin kuin minä suppaillessani aallokossa. Minun tapauksessani luonto mahdollisti tämän yksilöllisen hiljaisuuden, mutta sen voisi kokea niin aamukahvin aikana kuin työmatkalla ruuhkaisessa metrossakin.
Kaggen kokemuksen mukaan yksi polku hiljaisuuteen on juuri luonnon kautta. Meillä kaikilla on tietysti omat polkumme, mutta Kagge on kokenut vahvimmaksi lähteeksi juuri luonnon jättämällä elektroniikan kotiin ja lähtemällä suuntaan, jossa ympärillä on pelkästään autiota. Kun viipyy luonnossa useamman vuorokauden puhumatta kenellekään, alkaa hiljalleen löytämään oman mielen sopukasta uusia puolia.
Kaggen ajatukset vahvistavat omaa näkemystäni luonnon tärkeydestä. Ehkä juuri siksi olen rakastunut suppailuun ja sen tuomiin mahdollisuuksiin etsiytyä hiljaisiin kolkkiin. Toisaalta, myös mökkimme kiireetön ilmapiiri edesauttaa kiireettömyyden tunteen saavuttamisessa.
Paluumatkalla aallokko tuntui paljon helpommalta, osan tuulensuunnasta sattuen myötäiseksi. Mökille päästyäni kävin vielä katsomassa Kaggen kirjan kantta ja pieni hymynkare etsiytyi kasvoilleni: hiljaisuus on yksi kauneimpia ääniä ja sen merkityksen tajuaa vasta silloin, kun pääsee tarpeeksi pitkäksi aikaa eroon melun ja kiiren keskeltä. Kiitos Erling arvokkaista vinkeistäsi.
Hiljaisin terveisin, Antti