Tyttäreni ensiaskeleet

Siinä hän tassuttelee menemään, huterin ja vaappuvin ensiaskelin. Tämä olisi taas niitä hetkiä, jotka tallentuisivat mieleni sopukoihin ikuisiksi ajoiksi.

Tyttäreni otti viikonloppuna ensiaskeleensa ilman minkäänlaista tukea ja se hetki pysähdytti maailmani muutamaksi sekunniksi. Vaikka askelia kertyi viitisen ja etäisyyttäkin vain noin metrin, sai tuo lyhyt hetki minut ja vaimoni pidättämään hengitystämme – ja pian tyttäreni tömähtäessä maahan, hurraamaan mielipuolisesti kuin Suomen voittaessa maailmanmestaruuden.

Suuren urheilujuhlan tunnelmaa oman lapsen ensiaskeleiden kokeminen onkin, sillä kyseessä on ihmiselle merkittävä siirtymä: siirtyminen neliraajaisesta konttaamisesta kahdella jalalla kulkemiseen, eli asia, joka erottaa meidät ihmiset monista muista maailmaa kansoittavista lajeista. Käveleminen kahdella jalalla helpottaa ympäröivän maailman tutkimista, joka tyttäreni tapauksessa tarkoittaa kotimme ja kotipihamme jokaisen kolkan nuuskimista.

Ja jos kävelykyky on tyttärellemme juhlan aihe, on se sitä myös meille vanhemmille, sillä samalla saamme palautettua oman kävelykykymme, joka taaperoa taluttaessa on ehtinyt muuttua kyyryssä tai selkä kaarella kulkemiseen (jonka myötä seuraa muuten ikäviä selkäkipuja).

Tyttäreni kävelemä metri on meille aikuisille lyhyt etäisyys, mutta kun sitä matkaa katsoo pienen taaperon näkökulmasta, on kyseessä huima matka – ainakin omin jaloin taitettavaksi. Metrissä on nimittäin miljoonan kilometrin alku ja lyhyeltä tuntuva matka moninkertaistuu päivien ja kuukausien kuluessa huomaamattaan, kunnes pieni ihminen on valmis tassuttelemaan isänsä rinnalla luontopoluilla ja kaupunkimatkoilla.

Ehkä pian voimme tyttäreni kanssa suunnata kohti yhteisiä luontoretkiä ja kokea suomalaisen luonnon kauneuden ja monimuotoisuuden omien jalkojemme alla. Sitä hetkeä odotellessa aiomme jatkaa kävelyharjoituksia.

Isyysvapaaterveisin, Antti