Auringonnousussa on jotain maagista: pimeyden verhon kuoriutuessa hiljalleen, paljastaa kasvava valo ympäröivän maaston muodot ja leikki varjon kanssa voi alkaa. Tuntuu kuin joku olisi poistanut suuren mustan peiton paljastaen ihmeellisiä asioita, jotka hetki sitten olivat piilossa.
Minuutti minuutilta maisema kirkastuu ja yhtäkkiä pimeyteen tottuneet silmät alkavat siristyä kasvaneen valon määrästä. Ympärillä ollut raukea hiljaisuus vaihtuu lintujen siritykseen ja jossain kaukana ihmisen luomat koneet aloittavat matalan murinansa – ympäristö on heränyt auringon mukana alkavaan aamuun.
Olen herännyt aamuviideltä ehtiäkseni Kaivopuiston rantaan hyvissä ajoin ennen auringon ensisäteiden kohtaamista. Vielä eilen sääennustukset lupasivat kirkasta aamua, joten semiharmaan viikon jälkeen tekee hyvää tervehtiä aurinkoa heti aamusta. Syyskuun puolivälin aurinko nousee Helsingissä noin varttia vaille seitsemän, joten sain kuitenkin nukuttua ihan siedettävät unet.
Tavoitteni oli päästä kuvauspaikalle ajoissa, jotta ehtisin totuttautua pimeyteen ja toisaalta nauttia nukkuvan maailman tarkkailusta. Helsinki on harvoin pysähdyksissä, joten hiljaista ja pimeätä Helsinkiä on kiehtova tarkkailla.
Valon määrän hitaasti kasvaessa minä suuntaan kohti jalustalla nukkuvaa kameraani. On aika virittäytyä valokuvausmoodiin. Vedän vielä kerran raikasta aamuilmaa henkeeni ja lasken katseeni kameran etsimelle. Auringonnousu tuntuu aina yhtä hienolta!
Aamuaurinkoisissa tunnelmissa, Antti
Ajatusmatkalla 