Kansallispuistoprojektini sai uuden merkinnän vieraillessani Sipoonkorven kansallispuistossa heinäkuun lopulla. Matkakaverikseni lähti ystäväni Jari ja tavoitteeksi tuli bongata kiehtovia hiidenkirnuja, tsekata Bisajärven maisemat sekä piipahtaa Nuotiokalliolla. Bonuksena päätimme kiertää myös Sipoonkorven Kalkinpolttajan reitin, jolla on mittaa viitisen kilometriä ja joka on maasto-olosuhteiltaan melko vaativa. Kilometrejä olisi siis tiedossa melkoinen määrä!
Lähtöpäivän aamuna pakkasin reppuuni olennaisimmat patikointikamat sekä eväät ja otin suunnan kohti Rautatientoria, josta kulkee suora bussiyhteys lähelle Sipoonkorven kansallispuiston reunaa.
Reilun tunnin bussimatkan päässä Stadista
Linja 717A kulkee kätevästi Rautatieasemalta lähelle Sipoonkorven luoteisreunassa sijaitsevaa eteläistä parkkipaikkaa. Bussimatka kestää noin tunnin ja lähimmältä pysäkiltä kävelee parkkipaikalle vartin verran (puolitoista kilometriä). Vaikka helpoin tapa päästä Sipoonkorven kansallispuistoon onkin omalla autolla tai pyörällä, on bussikyydissä oma hienoutensa ja toisaalta reilun tunnin matka-aika on kuitenkin mielestäni lyhyt päästäkseen kansallispuistoon julkisen liikenteen kyydissä.
Tavoitteenamme oli lähteä kiertämään Kalkinpolttajan reitin luontopolkua vastapäivään mutta saavuttuamme Högbergetin huipulle – josta on muuten hieno näkymä aina Vuosaaren sataman nostureille ja lähimpiin kaupunginosiin – valitsimme tietenkin väärän suunnan. Tämä osoittautui kuitenkin hyväksi valinnaksi, sillä reitin varrella oli paljon vaihtelevia maisemia ja kiehtovaa nähtävää. Kalkinpolttajan reitin mielenkiintoisin kohde sijaitsee lähellä Uunimäentien ja Kalkkiuunintien risteystä: metsäpolulla tulee vastaan upea kallioiden välissä oleva rotko: kyseessä on vanha kalkkilouhos (tästä varmasti alueen ja polun nimet), joka tosin on suurelta osin samean veden täyttämä.
Matka kohti Bisajärveä
Ihailimme kalkkilouhosta tovin, kunnes päätimme jatkaa matkaamme kohti pohjoista. Hetken päästä poikkesimme Kalkkiuunintieltä ja otimme suunnan kohti Bisajärveä. Reittimme vei autioituneen talon kautta pieniä polkuja pitkin, jotka veivät karttaa lukien Bisajärven eteläpäähän.
Bisajärven eteläpäässä emme viihtyneet kauaa, sillä suurin osa alueesta on yksityisomisteista. Siispä otimme suunnan saman tien kohti järven pohjoispäätä. Helpoin reitti perille olisi ollut tietä pitkin, mutta koska emme oikein Jarin kanssa suosi tylsiä teitä, niinpä suuntasimme suoraan metsään ja pikkuteiden vietäviksi – mielestäni parhaat kokemukset saa metsässä risteileviä pikkupolkuja tallaillessa.
Vaikka Bisajärvi on pieni ja sympaattinen järvi, emme viihtyneet siellä kovinkaan pitkää aikaa. Suunnitelmissamme oli jatkaa matkaa kohti koillista, jossa legendan mukaan pitäisi olla useampi hiidenkirnu. Nämä mystiset luonnonilmiöt mielessämme astuimme synkän metsän syleilyyn.
Myyttisiä hiidenkirnuja metsästämässä
Metsäreittimme osoittautui oikeaksi (parin harha-askeleen ja sivupolun jälkeen) ja tovin tallailtuamme näköpiiriin ilmeistyi jyrkkä rinne, jonka reunassa pitäisi sijaita näyttävä hiidenkirnu. Painoimme päätä pahkaa rinteen päälle mutta eihän se kirnu siellä sijainnut. Tovin aluetta kierreltyämme ja kallionseinämiä tutkittuamme, tuli vastaamme ensimmäinen retkemme hiidenkirnuista.
Hiidenkirnut ovat erittäin kiinnostavia luonnonmuodostelmia. Kyseessä on jääkauden jäätiköiden sulamisprosessin myötä kallioon porautunut lieriömäinen ja sileäksi hioutunut kuoppa (tässä tarkempaa tietoa hiidenkirnuista). Suomessa on useita merkittäviä hiidenkirnuja, joista osa on suojeltu ja merkitty karttoihinkin (lukumäärää en onnistunut löytämään), vanhimpien ollen 50 000 – 100 000 vuotta vanhoja.
Tämän Sipoonkorpi-seikkailun aikana löysimme yhteensä kolme hiidenkirnua kahdesta eri paikasta. Bongaamamme kirnut olivat halkaisijaltaan noin puolesta metristä metriin ja hioutuneet kauniin sulavasti ympäröivään kallioon. Retken aikana meissä molemmissa heräsi pieni hinku metsästää lisää hiidenkirnuja, joten kirnubongailua on varmasti tiedossa vastaisuudessakin!
Kohti äärettömältä tuntuvaa Nuotiokalliota
Hiidenkirnut eivät ole ainoita tavoiteltavia nähtävyyksiä Sipoonkorven kansallispuistossa. Mielestäni yhdeksi hienoimmista yllätyksistä osoittautui Nuotiokallio, joka jäi reissumme viimeiseksi kohteeksi.
Nuotiokallio on lähes sata metriä pitkä ja paikoin jopa kymmenen metrin korkeuteen nouseva kallioseinämä. Jäljistä päätelleen kallionseinämä on kiipeilijöiden suosiossa. Viivähdimme Nuotiokalliolla pidemmän tovin syöden eväitä ja lepuuttaen patikoinnin väsyttämiä jalkoja. Ja mikäs siellä oli levätessä! Kauas venyvän lippamaisen kallioseinämän sävyttäessä maisemaa oli hyvä fiilistellä retken aikana koettua ja nähtyä.
Toista tuntia taukoiltuamme oli edessämme enää paluumatka. Nuotiokalliolta on useampi kilometri matkaa Sipoonkorven eteläiselle parkkipaikalle ja bussipysäkille. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi ollut viisasta jäädä Nuotiokalliolle yöksi ja suunnata kotiin vasta seuraavana päivänä hyvin levänneenä, mutta tämä ei ollut tietenkään tullut mieleemme reissua suunnitellessamme. Paluumatka puolen päivän rankan patikoinnin jälkeen minuuttiaikataululla (bussi ei odota) ei oikein vastaa rentouttavan retkeilyn käsitettä.
Noustessani bussiin (johon siis piti lopulta kävellä melko rivakkaa vauhtia) ja istahtaessani noin tunnin paluumatkalle iski väsymys, mutta samalla hymy nousi haukotuksen rinnalle. Sipoonkorpi pääsi taas yllättämään iloisesti!
Patikointiterveisin, Antti
P.S. Jos kiinnostuit Sipoonkorven reiteistä, niin tsekkaa Luontoo.fi-palvelun kohdekuvauksesta lisäinspiraatiota.
Ajatusmatkalla 